Petras nosti kättään ja huikkasi:
“No niin, Aino, minä jätän sut nyt! Lähetän rahat isälle, älä huoli.”
Oikein pamahdus, ja oikein oven meni kiinni, ja Aino istuutui tyhjän päälle ja pursi itkuun.
“Äiti, mitä nyt?” poika kääntyi keittiössä, “Mikä hukka sua vaiva?”
“Ei mitään,” Aino häpesi heikkuuttaan, “Ei mitään vakava, Antti, vain huono fiiksu ja tylsyys. Jonne ja Kaisa ovat mummolassa.”
“Ei,” Antti tuhahti, “pahasta tuulukseesta ei itketä tuon lailla, ja veljien kanssa kuitenkin puhut päivittäin puhelimessa. En mä oo enää nuori poika, äiti, ymmärrän juttujeni verran.”
Aino katsoi kuusito-ikäistä poikaansa, joka jo oli pitemän kuin hän itse, ja yhteyäkää sanoi ääneen sen, mitä oli pelänny myöntää jopa hänen omalleen:
“Luotaisiinko, että isä aikoo kyllästyä meihin kohta,” hän selitti pojan äänänättömään kysymykseen katseellaan, “Hän pettää mua. Jo melkeen puoli vuotta”
Antti ei tieni, mitä ajatella. Ajatteli, että äiti oli sairastunut tai töissä tullut huonotukseksi, tai ehkä riitoksen kaikkein tyttöystävän kanssa. Mutta tämä isä?! Millä lailla näin oli voinut tapahtua?! Poika tunsi rauhaa, ja äiti näki sen:
“Antti, älä. Näitä asioita tapahtuu aikuisille, sä vielä ymmärrät. Isä on hyvä mies, mutta sydämeen ei voi kompata.”
Vaikka hän puhuikin, Aino ei itsekään uskonut sanoihinsa. Hän halusi kirota, huopata, lyödä nyrkillä pöytää, mutta sen sijaan hän yritti vanhainenpojalleen sanoa, että isää pitäisi antaa tilaa! Kunpoika puristi kuitenkin nyrkkinsä:
“Antaa mennä, me pärjämme ilmankin! Miksi meidän pitää kestää häntä kotikylässä?”
“Poikani, sanot ettet kai enää nuori, mutta käyttäydyt kuitenkin kuin lapsi. Eivätkö kaikki ihmiset saa tehdä virheitä? Isäsi tulee vielä katumaan, että tämä oli vain hetken hämmennyksestä, ja perheensä on ja pysy hänen sydämen asioinaan”
“Äiti,” Antti äkisti kylmi, “Miksi hän teki näin? En enää pysty kunnioittamaan häntä samalla tavalla!”
“Kaikki järjestyvät, poika,” Aino silitti hänen kättään, “Äitäpäs vain kerro veljille.”
“Sinäkään,” Antti pyyhkii kyyneleitä, “Emmehän halua heidän uskonsa vanhempaan veljeensä järjiltään.”
Aino vilkaisi kelloin:
“Luulisi sinun olevat jo treeneihin.”
Antti hyppäsi ylös:
“Voi halu, myöhästyn! Perkeleen perkeleen!”
Ylpeänä Aino mietti. Poikansa kansa vielä osasi olla järkevä, mutta yksin hän tunsi itsensä pettyneitä ja alkoi itkeitä uudestaan:
“Miten hän saattoi pettää kaiken mitä meidän välillämme oli?”
Kun hän tapasi Petrin, tämä oli hyvä tyylikäs, ja tyylikkäiden tyttöjen ympäristö oli hänellä aina, tytöt joita hän kutsui “pikkulinnuiksi”. Kun Aino sanoi ettei halua olla vain yksi näistä “linnuista”, Petras vastasi vakavana:
“Miten vain yksi? Ainoa koko elämäksi.”
Ja hän usko, hölmö Kun kaikki nuo 17 yhdessä vietettyä vuotta hän ajatteli, että hänellä oli onnellinen! Mutta hän?! Kolmasta lapsesta huolimatta, kaikista niitä asioita mitä he olivat kokonaisuudessa “onnellisina ja suruisina”, hän kuitenkin petti.
Kaikki alkoi puoli vuotta sitten. Tai ehkäpä aikaisemmin, mutta hän ei huomannut? Mutta ei, luultavasti Puoli vuotta sitten heitä kutsuttiin häihin, Petrasen veljentyttären häihin. Aino ei voinut mennä, mutta miehensi lähetti, sanoen että häitä ei saa jäättää, sinne on pakko mennä. Petras vastusti ainutpaisesti, mutta sisko loukkasiin tai suurten suvun kyselyjen ja Myöhemmin hän katsoi häihien kuvia, jotka nuoret olisivat nettiin laittaneet, ja huomasi, että eräs kaisa oli koko ajan lähellä Petrasta! Ja juuri silloin jokin hiersi häntä, hän jopa hoki tytöstaan, mutta mies vastasi hämmentyneenä:
“Mitään? Mikä tyttö? Ai! Se on varmi nuoren kaveri. En tiedä, miksi hän on niin lähellä, mutta vakavasti, Aino! Ettei sinulla ole vain kateellisuutta?” Petras hymyili, “Kateellisuutta! Ja hän ei edes ole kuiten tyyliin!”
Silloin hän uskoi miehen, tyttö ei ollut tyylillään, hän sen kyllä tiesi! Mutta viikkoa myöhemmin alkoivat oudeta puhelut, hiljaista puhelimeen puhumista. Aino kertoi miehelleen:
“Tiedät, soittelee, ei kai sano mitään, huokaelee. Onko Antin poikaystainen tytöt kylässä!”
Tämän valituksen jälkeen puhelut loppuivat, mutta Aino ei yhdistänyt tätä keskusteluun miehensi kanssa. Hän ymmärsi sitten vasta paljon myöhemmin kun Petras, farkkuja ja neuleita rakennut, yhtäkkiä alkoi käyttää pukua, paitaa ja solmio, puhumista siitä, että hän alkoi käyttää modernin hajuvettä, ei halvinta toilettivesi Neuvostoliiton ajoilta. Ja samaan aikaan hylenöitä kertyi työssä Kun Aino kysyi mistä onn kyse, mies vastasi heti:
“Meilläpäs on, Aino, strateginen työprojekti! En kai tiedä kauanko seuraa, mutta sen jälkeen!” Petras sulki silmänsä unelmoivana, “Sen jälkeen meillä on kaikki, missä haluat lomaa, ostat sinulle sen karvaiset, mitä halusit, ja Antille gyroscooterin tai ehkä jopa nelipyörän. Kestän, niinkö?”
Tämän päivän jälkeen Petras ei vain alkanut myöhästää töistä, mutta joskus hän häntä myös viikonloppuisin. Oli jo käämimässä metsäretkeä, puhelin soi ja syyllinen katse:
“Aino, töistä soittavat. Aina paineista, niin vain”
Aino halusi löytää tyttö hääkuvista, vetää hiuksista, rahnia kasvoja, mutta ettei houkutusta olisi, hän ei edes ymmärtänyt yrittää selvittää hänen nimensä ja osoittaan.
Puoli vuotta tätä elämää muutti Ainon melkein neurootiseksi. Ihmisten keskellä ja lasten kanssa
